Suomalaisena dokumenttielokuvan maailmassa

On ollut hyvä olla suomalainen ja yleläinen dokumenttien maailmassa. Suomea on määritelty ulkomailla muotoilulla ”the heaven of documentaries”, ja YLE:n ennakko-osto on ollut ”the stamp of quality”. YLE:n kansainvälisiä yhteistuotantoja tekevällä ja ennakko-ostoista vastaavalla porukalla on ammattitaitoa, jota arvostetaan sekä tuottajien, ohjaajien että kollegoiden keskuudessa maailmalla, ehkä jopa enemmän kuin Suomessa. Harvalla muulla taiteen tai kulttuurin alueella pienellä Suomella on yhtä merkittävä kansainvälinen asema kuin dokumenttielokuvassa – melkein kuin keihäänheitossa paitsi, että dokumentissa kilpailutilanne on kovempi.

 

Suomalaiset nuoret tuotantoyhtiöt ovat muutamassa vuodessa rakentaneet vahvan aseman kansainvälisissä rahoituskuvioissa. Laskiskelin pari vuotta sitten, että Dokumenttiprojektin suomalaiset yhteistuotannot olivat saaneet kansainvälisiltä markkinoilta paljon enemmän rahaa kuin Yleisradiolta. Kuvaavaa on, että vuoden 2011 IDFA-festivaalilla pääsarjan neljästä kärkielokuvasta oli jokaisessa suomalaisten sormet mukana. Kaikki olivat YLE/Dokumenttiprojektin ennakko-ostoja. Pääpalkinnon saaneessa Planet of Snailissa oli yhteistuottajana oululainen Vaski-filmi, ja festivaalin avajaiselokuvassa The Ambassador oli suomalainen yhteistuottaja Petri Rossi.

 

Kansainvälisyys ei ole kuitenkaan merkinnyt vain rahaa ja mainetta. Tärkeintä on ollut kansainvälisyyden vaikutus tekemisen laatuun, siihen kuinka korkealle rimaa on asetettu. Vielä kymmenen vuotta sitten ei ollut itsestään selvää, että suomalaisesta dokumentista tehdään englanninkielinen versio. Tänä päivänä on sen sijaan normaalia, että projektia esitellään jo alkuvaiheessa kansainvälisillä foorumeilla. Tuotantoa ei tällöin verrata muihin suomalaisiin vaan maailman parhaisiin elokuviin. Myös aktiiviyleisö, joka tuntee hämmästyttävän hyvin maailman parhaat dokumenttielokuvat, vertaa suomalaista dokumenttielokuvaa kansainvälisiin huippuihin.

 

Yleisradion rahoitusongelmien seurauksena tapahtuva kansainvälisten dokumenttielokuvien määrän väheneminen YLE:n ohjelmistossa on ikävä asia. Vaikka Suomessa tehdään kansallisella rahoituksella erinomaista dokumenttielokuvaa, on olemassa myös Suomen, Euroopan ja USA:n ulkopuolinen maailma, jossa asuu 88 prosenttia planeettamme asukkaista. Jotain on pielessä, jos näistä maista tulee vain neljä prosenttia päätelevisiokanavien ohjelmistosta. Ja jotain on pielessä, jos näistä maista kertovassa ohjelmatarjonnassa leijonanosa on kriiseillä, sodilla, luonnonmullistuksilla, matkailueksotiikalla tai menneellä historialla. Pahimmassa tapauksessa tilanne vaikuttaa negatiivisesti myös suomalaisten tuotantojen kansainväliseen verkostumiseen.

 

Mutta kitinän sijasta asiaan voi suhtautua myös avoimella mielellä. Ensinnä uudet jakelukanavat kuten Kolmasulottuvuus.fi-verkkopalvelu ovat saaneet erittäin hyvän vastaanoton. Toisaalta kansainväliset rahoittajat ovat useimmiten paljon konventionaalisempia, ei-tekijälähtöisempiä ja kaupallisempia kuin suomalaisten rahapussien vaalijat. Ja dokumenttielokuvan päätehtävä on edelleenkin kertoa maailmasta oman maansa kansalaisille. Esimerkiksi DocPointissa esitettävät Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941–42, Taistelu Turusta ja Kerjäläiselokuva on kaikki tehty kansallisella rahoituksella suomalaiselle yleisölle. Näitä tärkeitä ja hyviä elokuvia ei olisi syntynyt, jos ajateltaisiin vain kansainvälistä levitystä. Suomalaisuus on monesti arvokas luonnonvara.